Pilaantuneet poistotekstiilit – mistä ne tulevat ja mitä niille voi tehdä?

Teksti ja kuvat: Ilona Engblom, Turun AMK.

Tekstiilejä kierrätystä tai uudelleenkäyttöä varten keräävät organisaatiot saavat keräyksiinsä paljon myös sekä niihin kuulumatonta tavaraa että pilaantunutta tekstiiliä, jota ei voi käyttää, myydä tai edes kierrättää materiaaliksi vaan se päätyy suoraan energiahyödynnettäväksi – eli poltettavaksi – jätteeksi. Selvitin Telaketjulle tehtyyn opinnäytetyöhöni Home, hyönteiset ja hiirenkakka – kuluttajapoistotekstiilien puhdistus lajittelussa, mikä kerätyn poistotekstiilin pilaa ja miten sen voisi puhdistaa, jotta nykyistä suurempi osa materiaalista saataisiin kierrätettyä tai uudelleenkäytettyä ja jotta käsin poistotekstiiliä lajittelevien työntekijöiden altistuminen epäpuhtauksille minimoitaisiin.

Esimerkiksi Lounais-Suomen jätehuollon poistotekstiilikeräykseen vuonna 2017 tuodusta materiaalista 14 prosenttia oli pilaantunutta ja 11 prosenttia keräykseen kuulumatonta (lähde), eli neljännes koko kerätystä kuormasta päätyi suoraan keräysastiasta energiajätteeksi. Opinnäytetyöni pureutuu siis ensin mainittuun neljääntoista prosenttiin, mutta sekä sen että keräykseen kuulumattoman materiaalin osuuden pienentämiseksi tarvitaan myös muita toimia.

Miksi sillä sitten on väliä, hävittääkö pilaantuneen tekstiilin energiajätteeseen kuluttaja suoraan kotoaan vai vasta sen kerääjä lajitteluvaiheessa? Sen lisäksi, että käyttökelvottoman materiaalin keräys täyttää turhaan astioita, jolloin tarvitaan tiheämpiä tyhjennysvälejä tai keräykseen kuuluvat tekstiilit eivät mahdu astioihin, kuluttaa niin rahaa kuin työtuntejakin ja tuottaa kuljetuksen myötä päästöjä, keräykseen tuotu pilaantunut tekstiili pilaa usein myös ympärillään olevat, aiemmin puhtaat tekstiilit.

Yleisimmät poisto- tai kierrätystekstiilin pilaajat ovat tekstiiliä kerääville eri tahoille tehdyn kyselyn mukaan haju ja muu lika, joista haju on osin myös sidoksissa muihin mainittuihin vaihtoehtoihin voiden olla vaikkapa kosteuden tai homeen tai mainitun muun lian aiheuttamaa. Hyönteisistä, erityisesti luteista, puhutaan paljon ja niiden kulkeutumista tekstiilien mukana pelätäänkin, mutta tämän perusteella ne eivät ainakaan yleisimpiin haittoihin kuulu. Toisaalta kotitalouksista yleisimmin torjuttavia tuhohyönteisiä ovat sokeritoukkien rinnalla nimenomaan tekstiilituholaiset, joten eivät poistotekstiilin kerääjätkään niiden kohtaamiselta välty.

Sekä hyväntekeväisyysjärjestöt että esimerkiksi poistotekstiiliä keräävä Lounais-Suomen jätehuolto ohjeistavat, että keräykseen tuotujen vaatteiden ja kodintekstiilien on oltava puhtaita, mutta ilmeisesti puhtauskäsitys vaihtelee tai kaikki keräykseen tekstiilejä tuoneet eivät ole huomanneet kaikkia epäpuhtauksia – tai joku ei ole välittänyt ohjeista. Avoimissa muu, mikä -vastauksissa mainittiin muun muassa ihmisten ja eläinten ulosteet ja muut eritteet, joista ainakaan ihmisten jätöksiä ei voi enää laskea väärinymmärryksen tulokseksi. Tietysti osa materiaalista voi kastua ja likaantua myös keräysastiassa tai kuljetuksessa, jos tekstiilejä ei ole pakattu vesitiiviisti tai jos pakkaus, yleensä muovipussi, repeää.

Kuluttajakäyttäytymistä ohjaamalla voidaan alussa mainittua jätteeksi päätyvää 25 prosentin osuutta pienentää, mutta ohjeistuksella, valistuksella ja asennekasvatuksellakaan ei päästä täydelliseen tulokseen, jossa kaikki keräykseen tuotava materiaali olisi täysin puhdasta ja ongelmatonta, ja jäljelle jää joka tapauksessa edelleen riski tekstiilin pilaantumisesta keräys- ja kuljetusprosessissa. Nykyisin hyvin harva tekstiiliä keräävä organisaatio puhdistaa tuotteita lainkaan, ja nekin vain erikoistapauksissa, esimerkiksi erityisen arvokkaat tekstiilit. Yksikään ei lähde puhdistamaan kaikkea pilaantunutta tekstiiliä. Puhdistaminen vaatiikin aina vähintään työaikaa ja energiaa, yleensä myös vettä ja usein ympäristölle haitallisia kemikaaleja, joten erityisesti jos pilaantuneen tekstiilin osuus kerätystä materiaalista saadaan muulla keinoin minimiin, ei sen puhdistus lajittelussa välttämättä edes kannata sen enempää taloudellisesti kuin ympäristönäkökulmastakaan. Jos puhdistus halutaan osaksi lajittelua, höyry voisi olla sopivan kevyt, sekä hyönteisiä että mikrobeja tuhoava, eri materiaaleille sopiva ja vähän vettä vievä menetelmä. Sitä ei opinnäytetyössäni testattu käytännössä, mutta höyrypuhdistus on yhdellä tekstiiliä keräävällä organisaatiolla jo käytössä ja osoittautunut toimivaksi.

Syntypaikkalajittelun laadun, käytännössä siis tekstiiliä keräykseen tuovan kuluttajan toimien parantaminen olisi kuitenkin oletettavasti siis tehokkain tapa vähentää pilaantuneen tekstiilin määrää keräyksessä. Poistotekstiilikeräyksen yleistyessä sen ohjeet todennäköisesti paitsi selkeytyvät, myös tulevat tutummiksi kuluttajille, jolloin laadultaan oikeanlaisten tekstiilien tuominen keräykseen helpottuu eikä vaadi enää yhtä paljon miettimistä ja ohjeiden opiskelua kuin silloin, kun koko touhu on uutta. Samoin keräys- ja kuljetusprosessi hioutunee sellaiseksi, että vältetään vaikkapa vääränlaisten astioiden aiheuttama turha pilaantuminen. Käsinlajittelunkin suojavarustekäytännöt toivottavasti yhtenäistyvät asianmukaisiksi keräyksen yleistymisen myötä. Ehkä huomataan myös kannattavaksi tarkentaa ohjeita niin, että niissä määritellään selkeästi esimerkein ainakin yleisimmät pilaantumistekijät: sen sijaan, että keräykseen pyydettäisiin tuomaan puhtaita tekstiilejä, luetellaankin, että kastuneet, homeiset, tuholaisten valtaamat, hiirten pesänä toimineet, vesivahingon kärsineet, koiralta, maakellarilta, hajuvedeltä tai paistorasvalta haisevat, täyteen oksennetut jne. tekstiilit eivät kuulu keräykseen, saati sellaiset esineet, joilla ei ole edes mitään tekemistä tekstiilien kanssa. Loput voidaan sitten puhdistaa lajittelussa.