Himoshoppaajan kruunu ei kiillä edes secondhandilla

“Löysin Kaikon samistelumekot tytöille yhteishintaan 24 euroa”, alkaa viestini ystävälleni. Löydöistä kertominen ja onnistumisen tunteen jakaminen on keskeinen toimintatapa secondhand-kuluttajien keskuudessa.

Ystäväni vastaa minulle alle minuutissa: “Uskomatonta!! Niin hyvä löytö”. Hyvän olon reseptorini saavat erityistä hellintää. Hyvänolonhormonit saavat yli päänsä paljon aikaan kehossa, minua hymyilyttää ja olo tuntuu kevyeltä, olen onnistunut tekemään ainutlaatuisen löydön.

Hymy hyytyy kotona alta aikayksikön, kun heitän mekot melkein metrin korkeuteen kohoavaan pyykkikasaan. Hyvän olon hormonit väistävät ja kehossa alkaa tuntua painoa. Huomaan miettiväni jälleen, “miksi ostan niin paljon vaatteita lapsille?”.

16 vuotta sitten ostin ainoastaan uusia lastenvaatteita, lähinnä kotimaisilta tuotemerkeiltä, mutta myös ulkomaisia trendituotteita. Minulla saattoi kulua rahaa useita satoja euroja, kauden vaihtuessa helposti jopa tuhansia euroja uusiin toppavaatteisiin ja asusteisiin. Oikeutin ostokseni sillä, että minulla oli rahaa niitä ostaa ja minulle oli tärkeää, että lapsilla oli aina siistit vaatteet arjessakin käytössä. Kun tuotteet olivat meille tarpeettomia, tai olin vain kyllästynyt kuosiin, myin ne yleensä ystävilleni tai työkavereilleni. Tuolloin jälleenmyyntihinnalla ei ollut minulle mitään merkitystä, tärkeintä oli päästä tavarasta eroon.

Havahduin kyseenalaistamaan oman ostokäyttäytymiseni ja sen seurauksena ymmärsin, että kohdallani oli kyse riippuvuudesta.

Tapahtumaketju toistui kerta toisensa jälkeen ja minulla kesti vuosia ymmärtää, että olin koukussa lastenvaatteiden ostamiseen.

Ystäväpiirissäni oli tuolloin useampi samoja arvomaailmoja jakava perheellinen ihminen, ja pidimme yhdessä yllä “pakko saada” -kulttuuria. Jossain kohtaa vuosien varrella minua alkoi kuitenkin mietityttämään, onko mitään järkeä sijoittaa niin paljon rahaa lastenvaatteisiin. Aiheesta kirjoitettiin myös lehdissä ja erilaiset keskustelupalstat täyttyivät viestiketjuista, joissa oli puhujia kuluttamisen puolesta ja vastaan. Havahduin kyseenalaistamaan oman ostokäyttäytymiseni ja sen seurauksena ymmärsin, että kohdallani oli kyse riippuvuudesta. Kulutustapamuutoksen tekeminen on ollut jälkikäteen arvioituna hankalaa, sillä sosiaalinen media ylläpitää mielikuvaa tarpeesta kuluttaa ja ostaa aina vain uusinta mallistoa.

Opettelen vasta käsittelemään tyhjyyden tunnetta ja löytämään hyvää sisältöä muista asioista.

Myös muutama ystäväni teki radikaalin muutoksen ostokäyttäytymiseen ja saimme toisistamme hyvää vertaistukea. Hiekkalaatikon reunalla kaikki eivät kuitenkaan kyenneet ymmärtämään, miten aikuiset ihmiset voivat kärsiä siitä, etteivät he osta lastenvaatteita ilman todellista tarvetta. Erilaisuuden tunne korostui säännöllisesti ja muistan miettineeni, olenko jotenkin huonompi, kun minulla on tällainen ongelma.

Kului muutamia vuosia ja ystäväni ylipuhui minut mukaan kirpputorille. Nimenomaan ylipuhui, sillä tuolloin suhtautumiseni kirppiksiin oli vastenmielinen. En voinut sietää kirpputorien hajua, sekaisia looseja ja hintatasoa. mikä vaihteli halvasta törkeän kalliiseen. Jos joku olisi hoksannut tuolloin kysyä, voisinko joskus vaihtaa lastenvaatteiden ostamisen kokonaan lineaaritaloudesta kiertotalouteen, olisin nauranut ja vastannut, etten missään tapauksessa.

Kulutustottumukseni muuttui siis lineaaritaloudesta kiertotalouteen, mutta varsinainen ongelmani ei korjaantunut.

Vuoden 2020 alussa katukuvassa alkoi kuitenkin näkyä enemmän kuratoituja secondhand-liikkeitä. Muistan, kun kävin ensimmäisen kerran Turussa sijaitsevassa kirppiksessä, missä kaikki tuotteet oli lajiteltu koon ja kategorian mukaan, ja mietin, “hitto, täähän on tosi siisti juttu!”. Tuo kyseinen liike ei ole enää toiminnassa, mutta oli minun kohdallani kulutustapamuutoksen aikaansaava tekijä.

Riippuvuuteni lastenvaatteiden ostamiseen ei kuitenkaan hävinnyt mihinkään: ostin silti tuotteita yli tarpeen, tällä kertaa vain merkittävästi vähemmillä kustannuksilla. Hoksasin myös pian, että koska pääsääntöisesti ostin ainoastaan kotimaisia merkkituotteita, jotka säilyttävät hyvin jälleenmyyntiarvon, aloin itsekin myydä järjestelmällisesti meille tarpeettomia tuotteita paikallisilla kirpputoreilla.

Kulutustottumukseni muuttui siis lineaaritaloudesta kiertotalouteen, mutta varsinainen ongelmani ei korjaantunut. Ilmiö näkyi myös mediassa. Kuopuksen äitiyslomalla aamuyön tunteina mietin, voisiko muutkin minun kaltaiseni hifistelijäkuluttajat siirtyä kiertotalouden puolelle, jos tuotteet ovat varmuudella ehjiä ja puhtaita ja liiketilassa tuotteet siististi esillä?

Ajattelen ihan vilpittömästi, että kulutustapamuutoksia tehdään kuluttaja kerrallaan. Toipuvana himoshoppaajana tulee toki edelleen tehtyä repsahduksia, kuten ne alussa mainitsemani Kaikon samistelumekot, joille meillä ei ollut minkäänlaista todellista tarvetta.

Toipumisesta kertoo kuitenkin se, että tunnustan tekeväni virheitä ja pyrin muuttamaan aktiivisesti käytöstäni. Haen vahvistusta läheisiltäni pyytämällä heitä rajaamaan ostamistani. Erillinen tarina on oma yrittäjyyteni, joka ihan sattumoisin liittyy kiertotalouteen. En ole koskaan aiemmin ollut kiinnostunut kiertotaloudesta saati yrittäjyydestä ja silti löysin itseni parin vuoden ajan kannattavaa kiertotalouden liiketoimintaa pyörittävänä päätoimisena yrittäjänä.

Secondhand-yrittäjänä kannustin aina asiakasta tekemään harkittuja hankintoja. Uskon, että olin aika lailla ensimmäisiä secondhand-kauppiaita, jotka himmasivat kuluttajan ostamista. Jälkikäteen olen saanut kuulla useita palautteita, joissa toimintani seurauksena on onnistuttu rajaamaan omaa ylikuluttamista tai tekemään konkreettinen kulutustapamuutos.

Kuva: Kookosphoto

Suvi Örnmark
Kirjoittaja on alanvaihtoa työstävä neljän lapsen äiti ja kestävän kiertotalouden YAMK-opiskelija Turun ammattikorkeakoulussa